Tänään on elokuun seitsemäs päivä ja kirjoitan tätä tekstiä sadesumun vielä leijuessa kaatosateen jäljiltä ilmassa. Ensi viikolla pitäisi taas jollain tavalla pystyä menemään bassonsoiton opettajaksi töihin. Selvitä siitä. Kyetä mahdottomalta tuntuviin asioihin. Osata enemmän kuin tuntuu että osaan. Valtava on kontrasti tähän kesään, jolloin olen voinut elää tätä omaa elämääni, entiseen malliin.
Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla Freija osallistui Konsta Jylhä -kilpailuun ja voitti kisan. Tuntui hienolta, että työ jota olemme jo 21 vuotta tehneet, sai tunnustusta. Pitkät kertovat kansanlaulut, balladit, ovat olleet ohjelmistossamme alusta asti. Solistimme Maija Karhinen-Ilo on aiheesta tehnyt myös taiteellisen tohtorintutkinnon, johon saimme bändinäkin aikanaan osallistua. Voitto oli meille merkityksellinen.
Sain pitkästä aikaa tehdä trubakeikan. Kaverini Kaustisella juhli viiskymppisiään ja hänen puolisonsa tilasi minut yllätyksenä esiintymään. Sain esittää myös päivänsankarista 2017 itse tekemäni laulun. Voi kunpa näitäkin keikkoja olisi enemmän kuin kahden vuoden välein, niin pysyisi ohjelmistoon rutiini yllä ja ei tarvis aina niin isolta takamatkalta lähteä treenaamaan, kun joskus keikka pyydetään. Meni se melko ok silti. Ajoittain huomasin liikutuksen ja jännityksen väristävän ääntäni tarpeettomasti. Mutta nähdäkseni päivänsankari piti ylläristä, sehän se tärkeintä on.
Tein jäsenkorjaus-hierontoja tässä muutamia myös ja onnekseni kädet kestivät työn kohtuullisesti. Elän toivossa, että vielä olisi paluu mahdollista aiempaan hyväksi kokemaani elämäntilanteeseen, jossa muusikkous on suurimpana keskiössä ja hoidot sekä opettamiset sun muut rekan ja bussin ajamiset siinä rinnalla tarpeeksi pienellä osuudella. Heti se paluu ei tule kyseeseen, mutta toivottavasti suunta on sitä parempaa kohti.
Nyt kun Freijalla ei ole yhtään keikkaa sovittuna tulevaisuuteen, olisi kovastikin tilaa tehdä muuta. Laulaminen ja musiikin johtaminen ovat alkaneet kiinnostamaan pitkän tauon jälkeen. Ehkä niiden parissa keksisin jotain..?
Olen lupautunut venetsialaisperjantaina soittamaan tanssimusiikkia neljän setin keikan Urjanlinnassa Peltolan poikien tuuraribasistina, Maarit Peltoniemi on solistina. Sekin on iso haaste, monta biisiä opeteltavana.
Oma jazz-kvartettini uinuu. Lähinnä puhaltelen fonia nyt kotona itsekseni. Toivon sitäkin vielä pääseväni joskus keikalla tekemään. Iloa siitä ainakin on paljon, onnekseni pääsin sentään siihen pisteeseen asti. Kannatti ottaa ja opiskella vielä, kun se oli mahdollista.
Ajan Musiikki elää edelleen ja minun muusikkouteni sen sydämenä sykkii täysillä -niin täysillä kuin voimat antavat myöden. Toivottavasti tulevan syksyn koitos opettajana ei ime henkisiä voimavaroja yhtä paljon kuin viime talvi. Oikeastaan mitään ei jäänyt itselle. Se on liikaa. Hirvittää. Ehkäpä tämän ahistuksen voimalla saan jonkin käänteen aikaan? Nyt takaisin soiton pariin, iloitsemaan ”lahjasta laulun, soinnista soiton, aineen ja hengen voimien voiton”, niinkuin kaustisen laulussa sanotaan.